Inkan tarina - Syvistä vesistä takaisin arkeen

"Opin, ettei rakkaus ja unelmien toteutuminen suojaa masennukselta." 

Nimi: Inka 

Ikä: 25 

Paikkakunta: Varkaus 

Perheeseemme kuuluu: Minä, aviomieheni ja 1-vuotias esikoispoikamme

Elämäntilanne juuri nyt: Vuoden alussa jäin opintovapaalle lastenhoitajan työstä päiväkodista ja aloitin tradenomiopinnot. Yritän nyt elää rauhallisesti, nauttia arjen pienistä onnellisista hetkistä ja vaalia mielen hyvinvointia parhaani mukaan taaperoarjen ja opintojen keskellä.

Tällä hetkellä arjessa tärkeintä: Yhteinen aika perheen kanssa 

Asia, joka on yllättänyt minut tässä elämäntilanteessa: En osannut odottaa, kuinka paljon vauvavuosi muuttaisi minua ihmisenä 

Tunne, joka toistuu arjessa: Onnellisuus, rakkaus ja väsymys 

Asia, josta olen ollut viime aikoina kiitollinen: Perhe, läheisten apu ja oma jaksaminen 

Minun tarinani – Kun mieli ei seurannutkaan onnen mukana

Suurin haaveeni oli ollut oma perhe niin kauan kuin muistan. Kun raskaustesti vihdoin näytti positiivista, olimme mieheni kanssa haljeta onnesta. 

Liitelimme omassa rakkauskuplassamme ja kesällä menimme myös naimisiin ja pidimme pienet häät. Oli liikuttavaa kävellä alttarille unelmieni miehen luo, kun suurin yhteinen unelmamme kulki vatsassani mukana.

Häiden jälkeen olin maailman onnellisin vaimo ja tuleva äiti ihanassa rakkauskuplassa.  

Lähdimme tuoreena avioparina pienelle häämatkalle, jossa rakkauskupla kuitenkin puhkesi ennen aikojaan, kun loukkaannuin ja polvilumpio meni sijoiltaan. Vaikka se oli kivulias kokemus, itse vamma ei lopulta ollut se vaikein osa. Loukkaantumisen jälkeen keho tuntui turvattomalta ja se herätti yllättäen mielessä monia pelkoja.

Kannoin vatsassani suurta rakkautta, mutta samaan aikaan aloin olla uupunut ja mielessä oli paljon huolia.

Loppuraskaus oli todella kuormittavaa aikaa. Kannoin vatsassani suurta rakkautta, mutta samaan aikaan aloin olla uupunut ja mielessä oli paljon huolia. Jännitin synnytystäkin kovasti, sillä olin menettänyt luottamusta kehooni loukkaantumisen jälkeen.

Onneksi kuitenkin selvisimme hyvin synnytyksestä, ja ennen kaikkea vauvamme syntyi terveenä. Tunsin aluksi suurta helpotusta ja rakkautta. Ajattelin, että nyt kaikki alkaa mennä hyvin ja saamme aloittaa uuden elämänvaiheen pienenä perheenä.

Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, kaikkien hormonien velloessa kropassa ja mielessä, perheemme kohtasi suuren surun. Läheisemme kuoli äkillisesti ja se pysäytti kaiken.

Samaan aikaan elämä ei kuitenkaan antanut pysähtyä, sillä vauvaa piti hoitaa ja uusi arki kulki eteenpäin. Kuoleman aiheuttama suru kuormitti jo valmiiksi väsynyttä mieltä kovasti.

Vauvan myötä elämämme oli juuri mullistunut onnellisimmalla tavalla ja meistä oli tullut perhe, mutta lähipiiristämme puuttui tärkeä henkilö.

Olin fyysisesti ja henkisesti rikki. Toivuin myös yhä synnytyksestä ja häämatkan loukkaantumisesta. Pikkuhiljaa huomaamattomasti mielialani, ruokahaluni ja elämänhaluni heikkenivät. Myös loukkaantumisen herättämät tutut pelot räjähtivät. 

"Masennus oli salakavalasti luikerrellut mieleeni kovempana kuin koskaan."

Peloista tuli epärealistisempia ja ne veivät yhä enemmän tilaa mielestäni. Pelkäsin kamalasti, että vauvalle tai minulle sattuisi jotain. 

Olin sairastanut masennuksen nuorempana. Olin myös kuullut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siitä, että aiemmin sairastettu masennus voi uusiutua synnytyksen jälkeen. En kuitenkaan antanut näille ajatuksille paljoa tilaa mielessäni. Ajattelin, ettei minulle nyt voisi näin käydä, sillä elänhän suurinta unelmaani. 

Masennus oli salakavalasti kuitenkin luikerrellut mieleeni, kovempana kuin koskaan. 

"Mieli ei seurannutkaan onnen mukana, vaan vei minut syviin vesiin."

Vaikka periaatteessa kaikki oli juuri niin kuin olin aina unelmoinut, mieli ei seurannutkaan onnen mukana, vaan vei minut syviin vesiin.   

En suostunut myöntämään asiaa, enkä vielä yhtään ymmärtänyt mitä minulle tapahtuu. Ajattelin olevani ehkä vain tosi väsynyt ja hormonien heiteltävänä. 

Mieheni ja muut läheiset kuitenkin huomasivat alentuneen mielialani, sekä voimakkaat ahdistuksen fyysiset oireet ja paniikkikohtaukset. He tajusivat, ettei kyse ole enää mistään hetkellisestä väsymyksestä ja auttoivat minua saamaan apua kaikin tavoin. 

"Voin jo yleisesti ottaen todella hyvin ja elän kiitollisena arkea."

Tärkein askel parantumiseen oli asian hyväksyminen itse. Rakkaudesta lapseeni lopulta uskalsin nostaa kädet pystyyn ja minun oli pakko myöntää, etten pärjää yksin. Tarvitsin apua, jotta pystyin olemaan pienelle vauvalle äiti. 

Tästä alkoi kivinen tie masennuksesta toipumiseen, josta en olisi koskaan selvinnyt ilman läheisteni tukea. 

Opin, ettei rakkaus ja unelmien toteutuminen suojaa masennukselta. Sain myös todeta, että todellista rohkeutta on uskaltaa pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. 

Nyt kaiken jälkeen, voin jo yleisesti ottaen todella hyvin ja elän kiitollisena arkea. Se ei poista kaikkea koettua, mutta se kertoo siitä, että toipuminen oli ja on mahdollista. 

Vauvakirja meidän arjessa

Ominaisuudet, joita arvostan vauvakirjaa hankkiessa: 

Täytettävää useammaksi vuodeksi, tilaa kuville, paljon täytettäviä kohtia (mutta silti helppo täyttää) 

Tästä syystä valitsimme Pieni Rakas -vauvakirjan: 

Täytettävää kouluikään saakka, paljon tilaa kuville ja omille ajatuksille, selkeä ja helppo täyttää, visuaalisesti neutraali ja todella suloinen. 

Lempisivujani Pieni Rakas -vauvakirjassa: 

Ennen kun sinua alettiin odottamaan, sekä Sinä vauva-aikana

Haluaisin sanoa toisille vanhemmille:

Kaikkea ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. On lupa sanoa ääneen, jos on vaikeaa ja ottaa apua vastaan. ❤️ Minulle vaikeinta oli myöntää, etten pärjää yksin ja koin siitä turhaan huonoa omatuntoa.

Kurkista lisää Inkan elämään:

Tutustu lisää Inkan valitsemaan Pieni Rakas - vauvakirjaan täällä.

Haluaisitko sinäkin kertoa oman tarinasi tai jakaa vertaistukea sivustolla, joka tavoittaa tuhansia vanhempia? Hae mukaan täällä. 🤍